Juu. Ei ole kuulkaas naurun asia kun minä alan tekemään ruokaa.
Eilen oli tarkoitus tehdä ruoka valmiiksi, kun Pasi pääsee töistä (itse pääsin jo 14.30), mutta kuinkas sitten kävikään...?
Saatiin viime viikonloppuna anopilta ihan uusi veitsisetti, semmoinen fiskarsin missä on semmoiset "tahmeat" kahvat, hyvä pitää kiinni siis. Ja kuten tuli todettua, ovat aivan superterävät.
Pilkoin ihan kaikessa rauhassa kurkkua, kun yhtäkkiä ei ollut mistään rauhasta tietoakaan. Veitsi lipesi nimittäin oikein "rusahtamalla" sormeen. Ensimmäinen ajatus oli vaan että, ookoo, käsi äkkiä nyrkkiin ja sitten vessaan huuhtelemaan tämä. Aikani huuhdeltuani raotin nyrkkiä ja verta tuli suorastaan pulppuamalla niinkuin siitä kuuluisasta härän kurkusta. Ja sitten iski hätä. Ensin puhelu Pasille jonka tiesin olevan jo kotimatkalla. Olin tässä vaiheessa jo aika hysteerinen ja Pasi oli saanut selvää vain että sormi ja verta (myöhemmin selvisi, että oli luullut minun leikanneen koko sormen irti...), sitten yhtä hätääntynyt puhelu äidille, joka luuli ensin vauvalle sattuneen jotain. Sain sitten selvitettyä että leikkasin käteen, jolloin äiti sitten neuvoi mut vaakatasoon ja käsi ylös. Sitten Pasi jo onneksi tulikin. Oli ajanut aika kovin ja vielä juossut portaat ylös. Ei sitten muuta kuin päivystykseen. Pääsin aika nopeasti paikattavaksi. Pari tikkiä (auts!), kuvassa näkyvä iso tollo ja ronski viikko sairaslomaa.

Nyt kun aloin asiaa ajatella, niin mulle ei ole oikeen tämmöisiä haavereita sattunut. Mua on pari kertaa ihan tarkoituksella operoitu, ja sillon on laitettu tikkejä, mutta en ainakaan muista, vaikka olen aina ollut kova koheltamaan ja aina pää edellä joka paikassa, että tikkejä olisi laitettu ennen. Joskus monta monta vuotta sitten pakettiauto tönäisi mua ja fillaria, mutta sillon laitettiin vaan vähän päähän limaa.
Niin, koska tämmöisiä ei ole oikeen sattunut, niin enpä ole kyllä tiennyt että miten sitten reagoin. Nähtävästi menemällä paniikkiin. Yhtään hieno juttu ei ole se, että onnistuin itseni lisäksi säikäyttämään perinpohjaisesti Pasin, äidin ja vielä Idankin. Mutta todella hieno juttu on se, että en ole yksin. Että on joku joka rauhoittaa, vie päivystykseen, halaa ja pyyhkii kyyneleet, ja sanoo että ei mitään hätää ja on hengessä mukana, vaikka sitten puhelimessa.

Kiitos Pasille ja äidille <3 Ja tietty Iipulle.